Ympäristöjärjestöt ovat käynnistäneet kampanjan ”Avohakkuut historiaan”, jonka tarkoituksena on lopettaa avohakkuut valtion omistamissa metsissä. Kampanja on tervetullut keskustelunavaus metsänhoitotapojen merkityksestä. Keskustelua onkin syntynyt runsaasti, ja avohakkuiden puolustajia on löytynyt yllättävän paljon. Kuitenkaan suomalaisista suurin osa ei halua nähdä hakkuuaukeaa omassa tutussa sienimetsässä, mutta metsäteollisuuden tarpeisiin raaka-ainetta halutaan paljon ja helposti. Tätä ristiriitaa ei ole helppo ratkaista.

Suomessa on viime vuosisadan puolivälistä alkaen harjoitettu metsätaloutta, jossa metsät kasvatetaan tasaikäisiksi. Luonnostaan metsässä kasvaa eri ikäisiä puita, mutta sotien jälkeen ryhdyttiin poistamaan pieniä puita, jotta lopulta, vuosikymmenien jälkeen, voitiin kaataa kerralla suuret puut, ja saada iso tili. Harvennuksissa saatiin raaka-ainetta paperiteollisuudelle. Päätehakkuussa metsään syntyy paljas aukko, joka usein muokataan, lannoitetaan ja istutetaan, ja vuosikymmenten odotus alkaa alusta.

Tällainen tasaikäis-metsänhoito on hyvin haitallista luonnon monimuotoisuudelle. Suomen metsissä elää 800 uhanalaista ja 800 vaarantunutta lajia. Nykyisellä metsänhoitotavalla olemme vähentäneet esimerkiksi mustikkaa 50 prosenttia 1950-luvun tasosta ja hömötiaiset ovat vähentyneet 40 prosenttia 2000-luvulla. (Metsälintukannat heikentyvät toki myös ilmastonmuutoksen vaikutuksesta.) Etenkin pesimäaikaiset hakkuut ovat haitaksi linnuille. Avohakkuut heikentävät myös metsän hiilivarastoa, eli vaikeuttavat ilmastonmuutoksen hillintää. Parhaiten hiiltä sitoo luontaisesti kasvava metsä, jossa on runsaasti kuitupuusta tukkipuuksi kasvavia puita. Hiilensidonta on suhteellisesti tehokkainta nuorilla taimilla, mutta niiden yhteyttävän biomassan kokonaismäärä on pieni. Absoluuttisesti ilmakehästä hiiltä sitoo eniten suuremmat puut kasvaessaan vielä suuremmiksi.

Avohakkuisiin perustuvalle metsänhoidolle on kuitenkin vaihtoehto, jatkuvan kasvatuksen metsänhoito. Jatkuvan kasvatuksen periaatteet ovat paluuta aiempaan, metsän luonnollista kiertoa mukailevaan metsänhoitoon. Metsästä ei poistetakaan pieniä puita, vaan poimintahakkuilla kaadetaan isoja puita. Metsä saa uusiutua luonnollisesti, ja metsänhoidollisia toimenpiteitä tehdään suhteellisen vähän. Metsänomistaja saa tulonsa säännöllisemmin, kun arvokasta tukkipuuta voi myydä useammin kuin kerran ihmisiässä. Lisäksi säästöjä syntyy, kun voidaan luopua istutus- ja taimikonhoitokuluista. Toki tuotto ja menetelmän soveltuvuus on jokaisessa metsässä yksilöllistä.

Suometsissä suurin ympäristövaikutus tulee ojituksista, jotka rehevöittävät vesistöjä. Tuoreiden tutkimusten mukaan ojitettujen soiden ravinnepäästöt kasvavat ajan myötä, toisin kuin aiemmin luultiin. Siksi on erittäin hyvä, että parhaillaan tutkitaan sitä, mikä määrä puita riittää pitämään vesitasapainon kunnossa niin, että kunnostusojituksista voidaan luopua. Kun puita jätetään pystyyn riittävästi, haihtuu niiden kautta vettä niin paljon, että turvemaa säilyy kuivana eikä ojitusta enää tarvita. Jatkuvalla kasvatuksella voidaan siis helpottaa myös vesistöjen rehevöitymistä.

Jatkuvan kasvatuksen ongelmana on viheliäinen juurikääpä eli maannousemasieni. Jos juurikääpä iskee männyn tai kuusen kantoon, voi koko metsä olla menetetty. Silloin ei auta muu kuin avohakkuu ja koivikon perustaminen. Ongelmallista on, että puu voi näyttää ulospäin täysin terveeltä. Juurikäävän torjumiseksi helpoin ratkaisu on kaataa puita vain talvella. Juurikääpä nimittäin pääsee leviämään vain, jos lämpötila on plussan puolella. Näin ennen toimittiinkin, kunnes metsäteollisuuden lisääntyvä raaka-ainetarve johti kesähakkuiden yleistymiseen.

Suomessa suunnitellaan metsien hakkuumäärien tuntuvaa kasvatusta. Luonnon monimuotoisuus ja ilmastonmuutoksen hillintä eivät kuitenkaan kestä niin suurta lisäystä hakkuisiin, ei ainakaan nykyisillä metsänhoitotavoilla. Metsänhoitotapoja on kehitettävä niin, että monimuotoisuus paranee myös talousmetsissä ja että metsien monikäyttö onnistuu, siis että puuraaka-aineen lisäksi voimme nauttia sienestämisestä, marjastuksesta ja retkeilystä. Erityisesti Etelä-Suomessa pitää suojeltujen metsien määrää lisäksi vielä kasvattaa.

Kommentit

kommenttia